Antipoffin Bastilji, Helsingin pahamaineisin paikka

 

 Antipoffin Balstilji

 

Nopean muuttoliikkeen myötä Helsingissä oli kova asuntopula 1800-luvun lopulla. Kohtuuhintaisia tai –tasosia asuntoja ei pystytty tarjoamaan yhä lisääntyvälle väestölle. Asuinolosuhteet kaupungissa olivat todella huonot. Yhtä ääripäätä edusti ”Antipoffin bastilji” Rööperissä, jonka osoite oli Uudenmaankatu 34-36. Antipoff omisti kaiken kaikkiaan kuusi vuokrataloa Helsingissä, joita vuokrasi ”köyhille työmiehille” . Antipoffin talo Uudenmaankadulla oli nelikerroksinen ja hän oli itse suunnitellut yhden huoneen asunnot, joita oli yhteensä 115. Talot olivat varsin huonokuntoisia, sisäseinät olivat tummuneet ja sotkuiset ja talon ikkunat olivat hajalla ja se ympäristöineen oli sotkuinen. Talon pihapiirissä oli lisäksi liitereitä ja kellareita, joita Antipoff ajoittain myös vuokrasi. Asujamiston määrästä Uudenmaankadun kivilinnassa ei pidetty tarkkaa lukua, se vaihteli joidenkin arvioiden mukaan 400-500  -, joidenkin mukaan jopa 1000 henkeä, kirjoilla olijoista ei voinut suoraan päätellä mitään, sillä pienissä asunnoissa saattoi majailla tusinakin asukkia.^[1]  Talossa vierailleen kertomuksen mukaan huoneen lattiat olivat pahimmillaan täynnä ihmisiä, kuka missäkin kunnossa.^[2]  Talossa kerrotaan toimineen peräti 12 salakapakkaa ja poliisin löytäneen etsityn rikollisen helposti ”Antipoffin hotellin” suojista.^[3] Ahtaissa ja ylikansoitetuissa tiloissa ja oloissa myös sairaudet levisivät helposti^[4].  Antipoffin talo toimii niin fyysisen, moraalisen kuin henkisenkin rappion  esimerkkinä. Sieltä levisivät taudit, paheet ja rikollisuus ympäristöön.

Pahamaineisessa Antipoffin vuokratalossa asusti ”sekalaiselle seurakuntaa”, joka kertoman mukaan ”eli siellä kuin viimeistä päivää”. Kuvaavaa on, että talon ympärillä päivysti poliisi, joskus kasakoidenkin apuun turvauduttiin. Mikäli kunnon ihminen halusi siellä vierailla, otti hän usein poliisin seurakseen.^[5] Talon asukit koostuivat pääosin suomen- ja ruotsinkielisestä työväestä, joka edusti yhteiskunnan alinta kerrostumaa, mutta siellä asui myös venäjänkielisiä ja juutalaisia perheineen. Kaikki vuokrakasarmin asukkaat eivät suinkaan olleet irtolaisia, rikollisia tai laitapuolen kulkijoita, vaan joukossa oli  myös köyhyysrajan alapuolella asuvia lapsiperheitä.^[6]

 

 Antipoffin koulu

 

Teologian ylioppilaiden vapaaehtoistoiminta vankiloissa ja sairaalassa sai vuonna 1879 alkaen rinnalleen myös opetustoimen lasten parissa. Samoihin aikoihin Constance Mellin oli ystävättärensä kanssa avannut koulun ”bastiljin” lapsille.[7] Teologian ylioppilaiden ohella koulussa opetti myös säätyläisnainen Fanny Palmen^[8] , hänet mainitaan  pienten lasten koulun yhteydessä, mutta hän toimi siellä myös langenneiden naisten hyväksi. Teologian ylioppilaat kunnioittivat ja arvostivat hänen työtään, jumaluusopin ylioppilaiden kokouksessa Palmenin mainittiin Antipovin koulussa näkevän ”enemmän vaivaa kuin me kaikki yhteensä^[9]”.

Aloite opetustoimintaan ryhtymiseen oli tullut teologian ylioppilailta itseltään, vaikka taustavaikuttajana molemmissa lienee ollutkin tiedekunnan silloinen dekaani Råberg. Rahaa toimintaan; lähinnä huoneen vuokraan ja työvälineisiin oli anottu kaupungilta jo 1878, sitä kuitenkaan saamatta. Saman vuoden lopussa, joulun alla,  kuvernööri oli kuitenkin kääntynyt Råbergin puoleen ja antanut luvan ja tarvittavia varoja huoneen vuokraan ja koulun perustamiselle mikäli tiedekunnan jäsenet olisivat asiasta yhä kiinnostuneita.^[10]  Antipoffin talon omistaja Mikael Antipoff oli luvannut vuokrata huoneen kohtuuhintaan, sillä tarkoitus oli hyvä.^[11] Koska monet Antipoffin talon lapsista eivät  puutteellisen vaatetuksen tai varallisuuden vuoksi osallistuneet kansakouluopetukseen,  koulu päätettiin tuoda taloon sisälle. Näin pyrittiin varmistamaan, että mahdollisimman moni pääsisi osallistumaan opetukseen.  Kouluun osallistuminen oli vapaaehtoista ja se opetuksineen ja välineineen oli täysin ilmaista.^[1]

Lapsissa on tulevaisuus

Talon kaikista asukeista oltiin toki huolissaan, mutta ennen kaikkea huolta kannettiin ”viattomista” vuokratalossa asuvista lapsista, jotka jo nuorella iällä altistuivat näkemään kaikenlaisia elämän paheita. ^[13]  Teologian ylioppilaat kertoivat viikkokokouksissa, miten Antipoffin vuokrakasarmin lapset näkivät juopottelua, väkivaltaa^[14] ja epäsiveyttä oppien pahat tavat jo pieninä, muun muassa heidän kielenkäyttönsä oli siivotonta^[15] ja vapaa-aikanaan he kerjäsivät. "Mikäli asioihin ei puututtaisi, se esimerkki, jonka he kotoaan tai lähiympäristöstä saivat, tekisi heistä sitä joukkoa ”josta huora- ja vankihuoneitten asukkaat (tulevaisuudessa) pestataan^[16]” Kirjoitettiin teologian ylioppilaiden omassa Kyyhkyinen-lehdessä.

 Kyyhkyisen^[17] sivuilla kirjoitettiin  rousseaulaisessa hengessä lapsesta, jota rakkaudentäyteisen ja lempeän kasvatuksen keinoin saatettaisiin muokata halutunlaiseksi^[18].  Kirjoituksissa ihailtiin Lapsen uskoa ja lapsenkaltaisuutta: lapsi nähtiin aitona, teeskentelemättömänä, joka ei antanut ulkoisen koreuden sokaista, vaan osasi arvostaa olennaisinta: sisäistä.^[19]. Lapsi on  Kyyhkysen ”Barna-tro” artikkelin mukaan myös sikäli hyvä maaperä uskonnolliseen käännytystyöhön, sillä lapsi ei osannut vielä kyseenalaistaa, vaan ottaisi kaiken opetuksen totena.

Teologian ylioppilaiden mukaan suurin osa Antipoffin kasarmin lasten kasvatusvastuusta oli juuri koululla, sillä lasten kotiolot olivat niin puutteelliset: ”Lapsi-parat, jotka kodeissansa useimmiten kuulevat vain ärjymistä ja kirouksia, ynnä kaikkea riettautta, pyytävät juuri kouluun tulemalla saada kuulla Jeesuksesta, lasten ja vanhempien parhaasta ystävästä”^[21].  Lapsella tuli olla heidän mukaansa joku perusta, joka turvaisi lasta maailman houkutuksilta, tämä perusta oli luonnollisesti uskonto ja rakkaus Jumalaan^[22]. Teologian ylioppilaat opettajina ja saarnamiehinä toimisivat samalla lapsille myös vastuullisen aikuisen esimerkkeinä. Lapsille suunnattu huomio ja työ ”heidän sielujensa pelastamiseksi” uskottiin kantavan hedelmää myös pitkässä juoksussa ja lasten voivan välttää näin heille ennustetun vankilakierteen tai muun synkän kohtalon. Nähtiin, että opetustyö kantoi hedelmää, mikäli yksikin sielu saatiin pelastetuksi^[23].

Teologian ylioppilaiden oletettiin toimivan Antipoffin koulussa silkasta lähimmäisenrakkaudesta. Aina se ei ollut helppoa eikä käännytettävät, opetettavat tai pelastettavat toimineet niin kuin heidän pelastajansa olisivat toivoneet. Kyyhkyisen sivuilla neuvottiin laupeudentyössä työskenteleviä kääntämään toinen poski, ymmärtämään langenneita eikä tuomita heitä: ”Det segliga är icke en hufvudens, utan en hjertas sak, och en onda kan ej återvinnas med det onda”^[24]

 

Opettaminen

Teologian ylioppilaiden tehtävänä oli vapaaehtoisvoimin pitää sunnuntaisaarnoja ja opettaa kuudesti viikossa pienten lasten koulussa. Koulun toimintaa johti civis Hallberg. Alussa tyttöjen ja poikien opetus tapahtui samanaikaisesti, myöhemmin vuokrattiin toinenkin huone ja tyttöjä ja poikia opetettiin erikseen. Koulun opetustunnit jakaantuivat seuraavasti: kolme päivää viikossa opetettiin ruotsiksi ja kolme suomeksi eli kutakin kieliryhmää opetettiin kaikkiaan 12 tuntia, joista peräti puolet käytettiin uskonnonopetukseen, neljä äidinkieleen eli lukemisen ja kirjoittamisen harjoittamiseen ja loput kaksi jaettiin puoliksi laskennon ja laulun kesken. Päivän opetus oli jaettu kahteen osaan: aamupäivänopetukseen kello 8-10 ja iltapäiväopetukseen kello 16-18.^[25] Lisäksi aamu- ja iltapäivisin pidettiin myös rukoushetkiä, joissa luettiin Raamattua ja joihin talon muutkin asukit saisivat ottaa osaa.^[26] Uskonnollis-moraalisen opetusohjelman painotus oli varsin suuri. Se, miten opetus tyttöjen tai poikien huoneissa erosi toisistaan ei käy ilmi tiedekunnan kokouksien pöytäkirjoista. Jotain voi kuitenkin päätellä tiedekunnan kokouksissa käydyistä keskusteluista, liittyen naisten sivistykseen, jossa ylioppilaat näkivät naisen ja miehen tarvitsevan erilaisen koulutuksen; naista tuli kasvattaa kotia ja yhteiskuntaa varten, koska hänen paikkansa nähtiin ensisijaisesti kodin ja perheen parissa ja muussa tapauksessa hänet nähtiin parhaiten soveltuvan palvelevaan virkaan^[27]. Poikia varten perustettiin Antipoffin kouluun suutarikoulu, jossa oli tarkoitus antaa oppilaille mahdollisuus opetella ammattia varten.

Toimiminen Antipoffin koulussa ei ollut vain hyväntekeväisyyttä, vaan se oli myös harjoitusta tulevaa papin toimea varten.  Antipoffin talossa saattoi harjoitella niin opetustyötä kuin saarnaamistakin, joita tarvittiin myös papin työssä. Teologian ylioppilaita patisteltiin useaan otteeseen toimimaan aktiivisemmin koulun hyväksi. Usein kävi niin, ettei opettaja ilmestynytkään paikalle tai ylioppilaat vaihtoivat keskenään vuoroja niin, etteivät itsekkään pysyneet niistä enää ajan tasalla.

Puolustellakseen omaa ”laiskuuttaan” teologiylioppilaat kritisoivat koulun toimintaa mm. seuraavin tavoin: ensinnäkin se vei heidän mukaansa liikaa aikaa opiskelulta, toisekseen koulun oppilasmäärä (12 oppilasta) oli teologien mukaan liian vähäinen joten opettaminen tuntui turhanpäiväiseltä voimien ja resurssien haaskaukselta ja osa teologeista piti opetusta haaskauksena ”sellaisille lapsille”.  Myös teologit, jotka koululla kävivät, saivat osalta tovereistaan maineen kunnianhimoisina pyrkyreinä, jotka tekevät työtä itsekkäistä tarkoitusperistä käsin^[28]. Antipoffin talon toiminalle heitti ikävän varjonsa myös maisteri Hallbergin toiminta, jossa hän yhdistyksen rahastonhoitajana oli käyttänyt väärin yhdistyksen rahoja, ei antanut tilejä pyydettäessä tarkastettaviksi ja jättänyt niistä maksamatta mm. Antipoffin koulutilojen vuokria, jota varten jouduttiin järjestämään erikseen keräys.

Koulun sijainti Antipoffin talossa ja talossa tapahtuva väkivalta, moraalittomuus, sairaudet  ja ahdas koulusali herättivät myös huolta koulutoimen johdon puolelta^[29]. Antipoffin talossa työskentely oli vaarallista paitsi henkisesti, koska siellä joutui alttiiksi kaikille paheille ja näki synnillistä elämää, se oli myös konkreettisesti vaarallinen työskentely-ympäristö. Antipoffin koulussa opettanut A.L. Gulin muistelee: ”Ryysyinen ja likainen oli tuo joukko, joka tarvitsi lohdutuksen ja kehoituksen sanaa. Silloin tällöin saattoi joku päihtynyt ilmaantua hartaustilaisuuksiin, mutta hän lähti omasta aloitteestaan taas pois, huomatessaan, ettei paikka tai tilaisuus ollut häntä varten. Silloin tällöin oli pakko kutsua avuksi poliisi, joka aina vartioi talon ulkopuolella…” Gulin s.176

Antipoffin talon koulun toimintaa voi hyvin verrata lasten työkotien toimintaan. Antipoffin talon toiminnassa kristillinen maailmankuvan tuominen, lasten sivistäminen ja koulun avulla heidän pitämisensä pois kaduilta kerjäämästä sekä myös käytännön opetuksen^[30] antaminen muistuttavat työkodin toiminta-ajatusta^[31]. Kadulla kerjäämiseen suhtauduttiin teologian ylioppilaiden piirissä negatiivisesti. Pyyteettömän avun antamisen aika oli ohi; ajateltiin, että avun antaminen ilman autettavan omaehtoisia tekoja tai kääntymystä menisi hukkaan tai auttajan tulisi vähintäänkin varmistua siitä, että apu menee oikeaan tarkoitukseen.^[32] 

 

OTSIKKOKUVA: Uudenmaankatu 38, 36, Antipoffin talo, kuvan kivitalo, Kuva vuodelta 1926, Kuvaaja: Rönnberg Anton, Helsingin Kaupunginmuseo, Finna

Uudenmaankatu 40-34, vasemmalla 33. Puutalossa oikealla on "Frälsningsarmens musikalie & kortvaru handel", no 38. Antipoffin kivitalo on oikealla no. 36. Kuva Helsingin Kaupunginmuseo, Finna

Uudenmaankatu 36 nyt. Rakennuksen nykyasu on 1890-luvulta arkkitehtitoimisto Kiseleff & Heikelin käsialaa, mutta rakennuksen pihasiivessä osia myös 1860-luvulla rakennetusta Antipoffin bastiljista. Kuva Marja Valtonen, Helsingin Kaupunginmuseo, Finna

---

[1] 12.09.1883   Nya Pressen no 248; 3.11.1876 Hufvudstadsbladet.  Asujamiston määrästä Uudenmaankadun kivilinnassa ei pidetty tarkkaa lukua, se vaihteli joidenkin arvioiden mukaan 400-500 (Tapio 18.10.1873) -, joidenkin mukaan jopa 1000 (30.11.1878   Hufvudstadsbladet no 280) henkeä, kirjoilla olijoista ei voinut suoraan päätellä mitään, sillä pienissä asunnoissa saattoi majailla tusinakin asukkia. 

[2] ”Scener från det nattliga Helsingfors” Keromus öisestä Helsingistä ja elämästä Antipovin vuokrataloissa (uudenmaankatu ja båtmansgatan) mm. juopottelusta ja sotkuisuudesta. 12.09.1883   Nya Pressen no 248

[3] Torppari Kirsti 1975, 221

[4] Smittkoppor i Antipoffska stenhuset.05.08.1873 nro. 210 Helsingfors Dagblad Tarttuvista kuume ym. sairauksista Antipoffin talossa myös 19.11.1876 nro. 316 Helsingfors Dagblad; 08.12.1876 nro. 335 Helsingfors Dagblad

; Hufvudstadsbladet 5.1.1877 Talon ylikansoituksesta ”Öfverbefollkningen” oltiin huolissaan10.04.1878   Hufvudstadsbladet no 84

[5] Tapio 18.10.1873; Naapurit tekivät talossa vietetystä elämästä myös paljon valituksia 17.6.1882 No 138 Hufvudstadsbladet

[6] 30.03.1878 nro. 38 Uusi Suometar

[7] Raijainen  1973, 30

[8] Palmén, Fanny Amalia, yhteiskunnallisen huollon edistäjä. -* Helsinki 1. VII. 1842 † 20. II. 05; vanhemmat sijaiskansleri, vapaah. Johan Philip P. ja 1. vaimo Johanna Charlotta Bonsdorff. - Opett. Blomqvistin tyttökoulun, Sahlbergin tyttökoulun -78, ns. Antipoffin talon koulun perustaja ja johtaja 78-, per. köyhien lasten työkodin 83, Lasten työkotiyhdistyksen sihteeri 83-05, Konkordialiiton perustaja ja sihteeri 85-05- Helsingin kaupungin köyhäinhoitolautak. jäsen 95-05

[9] Kyyhkyinen 14.10.1880 No 3

[10] 18.12.1878   Tapio no 101 Koulun perustamiseen liittyy myös toinen tarina, jonka mukaan joku hyväntekeväisyyslaitos olisi vuokrannut huoneet ja näin aloite olisi tullut muualta kuin ylioppilailta. Tiedekuntayhdistyksen pöytäkirjat esittävät asian kuitenkin toisin Luukkainen 2005, viitteet 395

[11] 30.11.1878   Hufvudstadsbladet no 280

[12] Maininta teologiylioppilaiden  opettajatoimenkoulun alottamisesta Antipoffin talossa. 30.11.1878  Morgonbladet No 280

[13] Kyyhkyinen 4.11.1880 No 6

[14] Ironian säestämä kertomus vastasolmitusta avioliitosta, jossa miehen juomiseen kyllästynyt vaimo pahoinpitelee miehensä 21.11.1883   Uusi Suometar no 272; Poliisikertomus Antipoffin talon väkivaltaisuuksista16.05.1878 nro. 131 Helsingfors Dagblad; Puukkotappelusta ja krouvista Antipoffin talossa

22.2.1878 Hufvudstadsbladert; 19.04.1881   Juopuneien pariskunnan tappelusta, jossa miestä haavoitettiin pahasti hiilihangolla, Uusi Suometar no 88

[15] Kirjoittaja oli puhutellut lapsia ja saanut vastaukseksi vain hävyttömyyksiä. Tapio 18.10.1873

[16] Kyyhkyinen 14.10. 1880 No 4

[17] Teologian opiskelijoiden oma lehti

[18] Kyyhkyinen 11.11.1880 No 7

[19] Kyyhkyinen 17.2. 1881 No 3; Kyyhkyinen 25.2.1881 No 4; Kyyhkyinen 27.10 1881 No 4

[20] 30.11.1878   Hufvudstadsbladet no 280

[21] Kyyhkyinen 14.10. 1880 No 4

[22] Kyyhkyinen 11.11.1880 No 7

[23] Kyyhkyinen 14.10 1880 No 3

[24] Kyyhkyinen 11.11.1880 No 7

[25] maanantaisin, keskiviikkoisin ja ja perjantaisin ruotsiksi ja tiistaisin, torstaisin ja perjantaisin(!) suomeksi 03.02.1879   Morgonbladet no 27 Toisessa lehdessä suomenkielinen opetus mainitaan pidettäväksi lauantaisin 06.02.1879   Suomalainen Wirallinen Lehti no 16

[26] 06.02.1879   Suomalainen Wirallinen Lehti no 16

 

[27] Naisemansipationi-keskustelua tiedekunnan kokouksissa ; 26.10.1882; 2.11.1882

[28]Mielipiteet ovat yksilöimätöntä kuulopuhetta, jolla artikkelin kirjoittaja, joka puolustelee Antipoffin koulun toimintaa ”vastaa” usein kuulemiinsa negatiivisiin väitteisin liittyen Antipoffin koulua vastaan Kyyhkyinen 14.10.1880 No 3

[29] 10.04.1878   Hufvudstadsbladet no 84

[30] suutarityö Luukkainen 2005, 192

[31] Mainintoja lastentyökodeista löytyy 1870-luvun alusta mm. 29.10.1870   Suomalainen Wirallinen Lehti no 128; Työhuone lapsia varten hankitaan.
27.10.1870 nro. 85 Uusi Suometar

 

[32] Kirjoitus kerjäämisestä ja avun antamisesta. Kuka on oikeutettu apuun ja kuka ei. Mikä on avun antajan velvollisuus valvoa, meneekö apu oikeaan tarkoitukseen jne.Kyyhkyinen 13.10.1881 No 2

LUOKKARETKELLÄ YLIOPISTOSSA ENNEN JA NYT

Oscar Kjäldström (1857-1955) oli käsityöläistaustaisen laivanrakennusmestarin poika, jonka perhe oli edellisen sukupolven aikana noussut porvaristoon. Hänen isänsä oli opiskellut alaa Ruotsissa ja oli aikansa tunnetuimpia laivansuunnittelijoita. Oscarista tuli 1880-luvulla sukunsa ensimmäinen  yliopistossa opiskellut henkilö.

 

 

Tutkimukseni eräs teemoista on Oscarin tekemä "luokkaretki. Ensimmäisen polven ylioppilaiden harppaus maalaistalon porstuasta Yliopiston vestibyyliin muistuttaa suuresti tutkija Mari Käyhkön kuvailemaa nykyajan työläistaustaisten yliopistoon opiskelemaan tulleiden naisten tilaa ”kahden maailman välissä”. Käyhkö ei halua puhua sosiaalisesta noususta, vaan arvovapaasti sosiaalisesta liikkuvuudesta. Omassa tutkimuksessani eletään 1800-lukua, jossa ”sosiaalinen nousu” on terminä sopiva; hierarkkisen yhteiskuntamallin olivat sisäistäneet niin talonpojat, ensimmäisen polven ylioppilaat kuin sivistyneistökin.

 

Yliopiston nähtiin toimivan tasaveroistavana instituutiona 1880-luvulla, jolloin se päästi sisäänsä myös suomenkielisen koulutuksen saaneita, käsityöläis- tai talonpoikaistaustaisia nuoria miehiä ja erityisluvalla myös naisia. Todellisuudessa tilanne ei kuitenkaan ollut näin. Opiskelijoita erotti yhä näkymätön veteen piirretty viiva.  Korostamalla ns. mahdollisuuksien kentän avautumista kaikille ja kentän ”onnistujia” 1880-luvulla tai nyt, piilotetaan arkitodellisuuden kokemukset ja toimijuuden eriävät ehdot, jotka mikrotason tarkastelussa tulevat näkyviin.

 

Opiskelijan kotoaan saama aineeton perintö:  tausta, kasvuympäristö ja vanhemmilta saatu elämäntavan malli olivat merkityksellisiä tekijöitä opiskelijan opintotiellä sekä myös uralla sen jälkeen. Aineetonta perintöä on myös tietyn luokkakokemuksen, henkisen omanarvontunnon, aatelis-, porvaris- talonpoikais- tai torppari-identiteetin periytyminen sukupolvesta toiseen.

Ylioppilaskutsut, Albert Edelfeltin piirros

Ensimmäisen sukupolven ylioppilaita kritisoitiin sivistymättömiksi, tällä viitattiin siihen, ettei sillä ollut hallussaan samanlaista aineetonta perintöä kuin vanhalla sivistyneistöllä. Tällä aineettomalla perinnöllä viittaan laajasti tiettyyn kasvatuksessa omaksuttuun elämäntapaan, arvomaailmaan ja identiteettiin, joka antoi heille käsityksen siitä keitä he olivat.

Hiljaisen tiedon avulla voidaan manipuloida käsitystä oman suvun, minun, meidän ja muiden merkittävyydestä. 1800-luvulla suvun nimi aateliskalenterissa tai pitäjänhistoriassa auttoi paikantamaan itsensä tiettyyn kulttuuriseen jatkumoon. Se päti yhtä lailla aatelissuvun kuin talollisenkin vesaan. Tietoisuus menneistä polvista luo perustan, juuret. Tietynlaisen juurettomuuden kokemus lienee ollut yleisempi työläis-, lois- tai mäkitupalaissuvussa, jossa kirjoitettu muistitieto ei ulotu pitkälle eikä oman suvun vaiheita ole kerrottu tai korostettu.
Aineettomalla perinnöllä viittaan myös konkreettisiin taitoihin. Yliopiston ja sivistyneistön maailmassa tarvittavat keskustelutaidot, ruokatavat ja sivistyneistön keskenään käyttämä ruotsin kielen taito puuttuivat usealta ensimmäisen polven ylioppilaalta.
 

Nimenomaan jumaluusopillinen tiedekunta, jossa myös tutkimushenkilöni Lars Oscar Kjäldström opiskeli, toimi eräänlaisena ensimmäisen polven ylioppilaiden ”ponnahduslautana” 1880-luvulla. Juuri siellä opiskeli ylivoimaisesti eniten suomenkielisiä ja ensimmäisen polven ylioppilaita. Vaikka heitä oli tässä tiedekunnassa runsaasti, se ei kuitenkaan estänyt kokemasta yliopistomaailmassa tai muualla sivistyneistön parissa vierauden, ulkopuolisuuden kokemuksia. Nämä osin selittyvät ”vääränlaisen” ja puutteellisen aineettoman pääoman kokemuksina.

Lisäksi opiskelun myötä kuilu oman taustan ja uuden saavutetun yhteiskunnallisen aseman välillä kasvoi. Ensimmäisen polven sivistyneistö ei voinut enää identifioitua vanhempiinsa, muttei toisaalta myöskään ns. vanhaan sivistyneistöön.

 

 

 

Pilakuva Fyren –lehdessä 1913: maalaisemäntä on matkustanut Helsinkiin onnittelemaan poikaansa ylioppilaaksitulon johdosta, mutta juhlahumussa poika on hävinnyt väentungokseen. Kuvan voi tulkita myös aineettoman perinnön silmälasien läpi, jolloin se kuvaa, miten maalaisäiti on menettänyt poikansa toiseen, sivistyneistön, maailmaan.

Tarkastelemalla aineettoman perinnön näkökulman kautta, jonka käsitän luokkakäsitettä monimuotoisempana, voidaan löytää se mentaalinen maailma, jossa ensimmäisen polven sivistyneistö eli sekä millaista se oli luomassa. Aineeton pääoma, jonka he olivat vanhemmiltaan perineet, ei ollut enää sama, jota he itse siirtäisivät eteenpäin. Ensimmäisen polven ylioppilas koki vieraantuneisuutta sekä akateemisessa ylioppilasmaailmassa että omassa synnyinkodissaan.
 

Opiskeltuaan ja siirtyessään yhteiskunnan rappusilla eteenpäin, uuden polven ylioppilaat joutuivat luomaan oman arvomaailmansa. Aineettoman perinnön siirtämisen näkökulmasta on kiinnostavaa tarkastella nimenomaan tällaista yhteiskunnallista nousijaa tai vaihtoehtoisesti laskijaa. Mitä elementtejä omasta aineettomasta perinnöstään he kokivat tarpeelliseksi säilyttää ja siirtää, mitä puolestaan hylkäsivät.

 

 

Ylioppilaita vuonna 1957 Helsingin kaupunginmuseo, valokuvaaja tuntematon

 

 

Tarkastelunäkökulma on yhä ajankohtainen. Mari Käyhkön artikkeli ”Kelpaanko, riitänkö, kuulunko” työläistaustaisista naisopiskelijoista yliopistolla tarkastelee samaa kysymystä luokan, perhetaustan, kasvuympäristön ja siitä saadun kulttuurisen pääoman näkökulmasta. Nykyaikaan sijoittuvassa tutkimuksessaan työläistaustaisista naisopiskelijoista yliopistolla Mari Käyhkö kritisoi sitä, miten yliopistokoulutuksen on nähty toimivan tasaveroistavana instituutiona. Hänen mukaansa tutkimuksissa ei ole huomioitu henkilöiden taustan merkitystä kuin sisäänpääsyn yhteydessä ja unohdettu opiskelumaailmassa niiden merkitys, vaikka yliopisto on pitkälti tasa-arvoihanteesta huolimatta sisältää patriarkaalisia, kulttuurisia ja sosiaalisia eroja ja järjestyksiä.

Hänen metodinsa lähestyä kysymystä käyttää kerrotun muistelumateriaalin kautta muistuttaa myös omaani. Muistitietonäkökulman kautta myös tunteet, kerrostuneet muistot ja henkilökohtaiset kokemukset painottuvat,  se osa todellisuutta, joka usein jää kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen tarkastelun ulkopuolelle.

Eija Starkin  köyhyyspuhetta käsittelevän tutkimuksen sekä Käyhkön, Kolben ja Järvisen tutkimusten kautta käy ilmi, miten lapsuuden köyhyyden, puutteen ja oman vaatimattoman taustan aiheuttamat kokemukset loivat alemmuuden tunnetta vielä aikuisena. Työläistaustainen Katariina Järvinen kirjoittaa teoksessa "luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa" tasapainoilustaan kahden maailman välillä hänen siirtyessään opiskelemaan yliopistoon . Tällainen "luokkahyppäyksestä" johtunut ero saattoi aiheuttaa alemmuuden- tai vierautuneisuuden -, mutta myös kapinan tunnetta.  1800-luvun lopulla erot olivat, jos mahdollista vielä voimakkaammat eri taustan omaavien ylioppilaiden välillä. Koulutus loi eron myös sukupolvien välille.

Kolben ja Järvisen ns. luokkaretkeä kuvaamassa kirjassa kirjaan haastateltujen kertomukset korostavat lapsuuden kodin ilmapiirin ja edellisten sukupolvien merkitystä. ”Kauempaa peritty alemmuudentunto tai häpeä saattoi vaikuttaa perheen elämään niin, että luokkakokemus oli erilainen kuin se, mitä perhe virallisten luokitusten mukaan oli.” Laura Kolbe kirjoittaa: ”luokat ja luokkatunne eivät suuresta tietoisuudesta koskaan poistuneetkaan; ihminen jäsentää identiteettiään nyrkki taskussa ja hiljaa sopeutuen”. Kolbe muistuttaa, että kasvatuksessa saatu "velvoittava perintö" oli nimenomaan aineetonta. Laura Kolben mukaan suvun menneisyys määrittää henkilön identiteettiä nykypäivänäkin. Suvun traditiot ja aineeton perintö saattavat määrätä omaa koulutus- tai urapolkua ja laajemmin  ajatusta siitä, millaiseksi oman tulevaisuutensa näkee.

Yksilöllisten kokemuksien ja muistojen kautta näkymättömästä on mahdollisuus tehdä näkyvää. Yksilölliset, osin sukupolvittainkin kerrostuneet kokemukset ja muistot

 heijastavat paitsi yhteiskunnallista ja kulttuurista ajankuvaa, myös itsessään tuottavat kokemuksellista todellisuutta ja siirtyen eteenpäin sukupolvelta toiselle. Näin myös ulkopuolisuuden, toiseuden tai vierauden tunne voi siirtyä aineettomana perintönä eteenpäin.

 

 

---

  Lähteinä mm.

Von Rehausen-Kjäldström suvun arkistot

Käyhkö Mari: Kelpaanko, Riitänkö, Kuulunko Sosiologia 1/2014; (Yliopiston patriarkaalisesta kulttuurista mm. Husu Sexism, Support and Survival in Academia. Academic Women and hidden discrimination in Finland Social Psychologial Studies 6, 2001)

Käyhkö Mari Siivoojaksi oppimassa 2006

 

 Stark Eija Köyhyyden perintö 2011
 

 Vartti Riitta Nuoruuteni Yliopistot 1992
 

  Järvinen Katriina, Kolbe Laura Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa 2007

 

Kolbe Yläluokka 2014,

Malmberg Ilkka ”Isäntä ja rengit” HS, Kuukausiliite 2009

TYÖN JA JOUTILAISUUDEN RISTIAALLOKOSSA

TYÖN JA JOUTILAISUUDEN RISTIAALLOKOSSA

 

 

Vuosia sitten kauniina kesäpäivänä makoilin rannalla ja lueskelin tenttikirjoja. Ympärilläni kaikki touhusivat: nikkaroivat, maalasivat ja raivasivat rannan kaislikkoa. Kukaan ei sanonut mitään, mutta ymmärsin, että näytti siltä, että laiskottelin, vaikka muut ahersivat. Vasta vuosien päästä tutkiessani oman sukuni arkistoja, ymmärsin, että kyse on samasta ilmiöstä, jonka isoisäni äiti Elin von Rehausen kohtasi avioituessaan erilaisesta taustasta tulevan miehen kanssa.

Aineettoman perinnön käsitteen  kautta on mielenkiintoista lähestyä  sitä, mikä  missäkin perheessä tulkittiin työksi ja mikä joutilaisuudeksi. Erilaiset taustat ja perheessä annettu malli siitä, mikä oli ns. "oikeaa" työtä ja mikä joutilaisuutta saattaa vaikuttaa vielä nykyaikanakin.

Johanna Ilmakunnas kirjassaan "Joutilaat ja ahkerat" valottaa aateliston käsityksiä siitä, miten työ määriteltiin 1700-luvulla aateliston elämäntavassa. Se, mikä näyttäytyy meille nyt ”joutilaisuutena”, turhuutena tai ylellisenä joutoajanvietteenä saattoi edustaa aikakautensa ihmisille ahkeruutta.

 

Tutkimukseni päähenkilö Elin os. von Rehausen (1859-1928) tuli aateliston maailmasta, jossa kirjeiden kirjoittaminen, koruompeleet ja sivistävä lukeminen oli osa naiselle sopivaa tekemistä, johon suhtauduttiin arvostavasti. Raskaan ruumiillisen työn hoiti palvelusväki.
Puutarhatyöt ja leivontapuuhien valvominen olivat säätyläisnaiselle sopivaa puuhaa, tosin edes näistä ei Elin ollut nuoruudessaan kiinnostunut, mieluummin hän karkasi Weikkolan kartanon vintille lukemaan jatkokertomuksia vanhoista lehdistä tai uppoutui historiallisen romaanin pariin.  

Elin oli lapsuuskodissaan tottunut siihen, että aikaa ja tilaisuus lukemiseen, oli aina olemassa. Elämään kuului hetkiä, jolloin ei tarvinnut olla hyödyllinen ja saattoi keskittyä itseään kiinnostaviin asioihin kuten Elinin tapauksessa lukemiseen ja kirjoittamiseen. Nuorempana tyttönä häneltä ei vaadittu edes käsitöiden tai talousasioiden opettelua, vaan hän vietti aikaansa vintillä lukien, kuljeksien metsissä ja haaveksien. Kuitenkin kenties hän tunsi pienen piston omassatunnossaan, sillä metsässä vaellellessaankin hän keräsi samalla kukkia talon koristeeksi tai havuja, jotka jollaintapaa ”oikeuttaisivat” tuon kuljeskelemisen.

 

 

 

Lukemisen joutilaisuus" oli myös ylellisyyttä, johon Elinin aateliskodissa oli mahdollisuus, mutta siihen sisältyi myös ajatus itsensä kehittämisestä ja sivistämisestä.  Elinin isä oli mukana Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa ja hän kannusti myös tyttäriään lukemaan. Perheellä oli suuri kirjasto, jonka rippeitä on suvullamme yhä hallussa. Sieltä löytyvät aikakauden merkkiteokset runoudesta, tieto- ja kaunokirjallisuuteen. Muttei ranskalaista romaanikirjallisuutta. "Ehkä hyvä niin" Elin muistelmissaan huokaisee. Tyttövuosina Elin kertoo kahlanneensa perheensä koko laajan kotikirjaston läpi. Kirjeissään hän kertoo lukemistaan kirjoista: elämänkerroista, uskonnollisesta kirjallisuudesta, klassikoista aikalaiskirjallisuuteen. Hän luki jopa sosialistista kirjallisuutta, mutta kuulemma vain päästäkseen aatteeseen kiinni: ymmärtääkseen, mitä sosialistit oikein ajavat takaa. Eräs hänen lempikirjailijoistaan oli Runa (Elsa Beskowin pseudonyymi), jonka kirjoissa käsitellään mm. naisten ja miesten yhteneviä oikeuksia ja kannatetaan veganismia. Elinillä oli myös varsin vahvoja mielipiteitä. Selma Lagerlöfin tullessa vierailemaan Porvooseen Söderströmeille, Elin jäi kotiin protestiksi, sillä tämän uusi kirja ”Liljekronas hem” olikin Elinin mielestä täyttä roskaa.

 

Avioiduttuaan Oscar Kjäldströmin  kanssa vuonna 1883 kaksi eri maailmaa kuitenkin kohtasivat. Oscar tuli käsityöläistaustaisesta perheestä, joka edellisen sukupolven aikana oli noussut porvariluokkaan. Oscarin isä oli laivanrakennusmestari- ja suunnittelija ja äiti talonpoikaistaustainen. Kumpikaan Oscarin vanhemmista ei ollut käynyt paljon kouluja. Oscar  tuli perheestä, jossa hänen äitinsä ei lukenut tai kirjoittanut kirjeitä ja käsityöt tarkoittivat koruompeleiden sijaan  lähinnä neulomista, parsimista ja paikkaamista. Oscarin lapsuuden perheessä ei ollut palvelusväkeä, vaan äiti hoiti käytännön työt.  Oscarin äiti ei ollut nainen, joka olisi lukenut, vaan nainen, joka jatkuvasti teki. Jopa niin, ettei hän itse tarvinnut palvelijoita avukseen. Aikaa "joutilaisuuteen" ei ollut.

Parin avioiduttua kaksi tapaa suhtautua naisen työhön kohtasivat. Oscarin kodin aineeton perintö määritti naisen työn hyvin toisella tapaa kuin Elinin aateliskodin tausta, jossa palvelusväki oli huolehtinut käytännön töistä. Myöhemmin muistelmissaan Elin moittii itseään, ettei koskaan opetellut taloudenhoitoa tai käsitöitä, taitoja, joista olisi papinrouvana ollut apua. Hän soimaa itseään huonoksi, hyödyttömäksi vaimoksi. Avioliiton alkuvuosina hän pyysi, ettei aviomies paljasta anopille, montako palvelijaa heillä on kodissaan Elinin apuna.
 

 Elinin lukemiseen ja kirjoittamiseen käytetty  "joutilaisuus", näyttäytyi Oscarin silmissä  negatiivisena, vaikka puoliso ei sitä  suoraa sanonutkaan. Elin sisäisti ajatuksen siitä, että aviovaimon ”jokainen lukemiseen käytetty hetki oli varkaus miehen kukkarosta”. Ainoa kirja, jota papinrouvan oli toki soveliasta lukea oli Raamattu. Kirjeiden kirjoittaminen oli ainoa, hyväksyttävä kirjoittamismuoto.

Kyse ei ollut pelkästään Oscarin rajoittuneisuudesta. Naisen kirjoittaminen tai lukeminen, ajan ottaminen itselle oli pois muilta. Elin kuvaa muistelmissaan tätiään, joka luki jatkuvasti, mutta kuin oikeuttaakseen lukemisensa, teki samalla jatkuvasti myös käsitöitä. Sama syyllisyys liittyy myös vapaa-ajan lukemiseen, kaikkeen, joka irrottaa naisen tästä maailmasta, omaan maailmaansa, omaan ”taikapiiriinsä”. Näkisin, että kirjoittamisen ja lukemisen tajuttiin liittyvän jotenkin naisen omaan tilaan ja oman itsen hahmottamiseen ja siksi se haluttiin torjua tai jopa kieltää. Ei ehkä suoraan, mutta kirjoittaminen saatettiin tehdä käytännössä mahdottomaksi.
 

Ajateltiin, että naisella oli velvollisuuksia ennen kaikkea perhettään kohtaan ja ajatus siitä, että naisella olisi velvollisuuksia myös itseään kohtaan, nähtiin itsekkyytenä ja epänaisellisuutena. Naisen ja äidin ihanteeseen kuului, että hän on jatkuvasti läsnä, saatavilla. Elin kertoo muistikirjassaan  hetkestä, jolloin hän oli alakerrassa lukemassa ja lapset lastenhoitajan kanssa leikkimässä. Nuorempi pojista oli pudonnut rappusilta satuttaen itsensä ja äiti tunsi syyllisyyttä tapahtuneesta, sillä hän oli lukemisen takia jättänyt hoitovastuun muille.

 

 

 

Elin ei kuitenkaan osannut olla ilman lukemista tai kirjoittamista. Ovelana naisena hän löysi väylän, jolla saattoi perustella lukemistaan. Hän sanoi tekevänsä sitä miestään varten. Elin luki kirjoja, joista valikoi miehelleen sopivimmat ja kahlasi läpi lehtiä, leikkasi niistä kiinnostavimmat jutut irti ja lähetti ne miehelleen, joka työnsä puolesta matkusti paljon. Näin Oscar säästi aikaa, eikä hänen  tarvinnut kahlata koko kirjaa tai lehteä läpi.
Samoin kirjoittamalla kirjoja, muistelmia ja päiväkirjoja lapsistaan tai lapsilleen ja lapsenlapsilleen Elin oikeutti kirjallisen työnsä. Hän ei siis kirjoittanut itseään varten, vaan muille. Esimerkiksi nuoren äidin päiväkirja olikin nimetty  "Josefin ja Martinin päiväkirjaksi", johon tosin tallentui paljon myös äidin mietteitä. Kirjoittaminen itselle tai lukeminen oli hyväksyttyä tässäkin tapauksessa vain, mikäli se ei ollut perheeltä pois. Siksi se tehtiin usein iltahämärissä, muiden töiden jälkeen.
   

Muutettuaan Porvooseen 1890-luvulla oli  Elin puolisonsa kanssa läheisiä ystäviä kustantaja Werner Söderströmin perheeseen kanssa, sillä Lillie, Wernerin vaimo oli Elinin koulutoveri.  Elin puolisoineen sekä Söderströmit jakoivat hyvin samanlaisen kristillisen aatemaailman. Oscar, Elinin puoliso piti hartaushetkiä kirjapainolla kerran viikossa. Perhe sai luettavakseen  Werner Söderströmin kustantamia kirjoja. Elin kykeni lukemaan kirjoja ruotsiksi, tanskaksi, ranskaksi, englanniksi ja saksaksi. Werner antoi hänelle luettavaksi erityisen paljon kiinnostavia ulkomaisia kirjoja. On mahdollista, että Elin toimi joidenkin kirjojen "esilukijana" ja antoi mielipiteensä, olisiko niistä jokin kenties Werner Söderströmin kustannusyhtiölle sopiva.

 

 

 

 

Tutkimukseni näkökulmasta Elinin kirjoittamiseen käytetty "joutilaisuus" ei ollut turhaa, kuten Elin pelkäsi. Se oli sittenkin se asia, josta aikojen saatossa jäi pysyvä jälki. Elin oli hyvin sivistynyt nainen ja hänen muistelmansa, kirjeenvaihtonsa ja päiväkirjansa tallensivat elämäntapaa ja perheen aineetonta perintöä, jota minä nyt vuorostani voin käyttää tutkimukseni materiaalina. Kirjoittaminen oli ja on tärkeä osa aineettoman pääoman luomis- ja ylläpitämisprosessia.

 

 

 

 

" Onnellisuus on perussuhtautuminen elämään eikä suinkaan hetkellistä tai tilapäistä. Onnellinen ihminen on yleensä onnellinen, joitain tilanteita lukuunottamatta ja onneton ihminen on yleensä onneton, miten hyvin hänen elämänsä muuten meneekään." 

J.P. Roos

 

Olen väitöskirjaani varten lukenut lähdeaineistoina elämänkertoja ja myös tutustunut elämänkertatutkimuksiin. Yllä mainittu sitaatti kuvaa Professori J.P. Roosin havaintoa omista elämänkertatutkimusaineistoistaan: 1900-luvulla syntyneistä neljästä sukupolvesta.

Usein ajatellaan menneisyydestä, että sen, nykyisyyteen verrattuna, olleen pelkkää kärsimystä. Jos uskotaan Roosia, kyse on kuitenkin pitkälti asenteesta. Sodan, pula-ajan ja erilaisten onnettomuuksien kohdatessa osa ihmisistä vain selvisi ja jatkoi eteenpäin. Sodan keskellä rakastuttiin, rakennettiin pilvilinnoja ja oltiin myös onnellisia. Miten he sen tekivät?

Kun koko kansa kohtaa vaikeuksia: sodan, ruton tai jonkin muun uhan, se kohdattiin yhdessä. Kärsimyksestäkin tuli jaettua. Se ei poista koettua omaa tuskaa, mutta kenties laittaa sen erilaiseen kontekstiin. Esimerkiksi lapsikuolleisuus oli entisaikaan suurta. Joka viides alle viisivuotias menetettiin. Kuolema vieraili yhtälailla säätyläisten kartanoissa kuin muonamiehen torpassakin. Historian tutkimuksessa on paljon pohdittu, miten vanhemmat tähän pelottavaan tosiasiaan suhtautuivat. Kyynisimmät tutkijat väittivät, etteivät vanhemmat uskaltaneet rakastaa lapsiaan, koska menettämisen pelko oli niin suuri. Tämä tulkinta on kuitenkin väistynyt uusien tutkimuksien myötä. Ehkäpä suhde menettämiseen oli vain erilainen. Kuolema oli jotakin hallitsematonta, ylhäältä määrättyä. Vasta medikalisoitumisprosessin myötä kuolemaa vastaan pystyttiin taistelemaan. Enää ei nöyrästi alistuttu kuoleman pakkovaltaan.

Olen pohtinut, onko oma verrokkiryhmä, se, mikä myös pitkälti määrää oman asennoitumisen.  Vanhat huonetaulut, joissa kerrotaan Jumalan, isännän, emännän ja palvelijan paikat yhteiskunnassa kenties myös helpottivat elämää. Se, mikä elämäntyyli oli "oikeutetua" linnanherralle, ei ollut mahdollista sikopaimenelle edes tämän villeimmissä unelmissa. Kaikki tämä muuttui viimeistään Ranskan vallankumouksen myötä. Yhtäkkiä  "suutari pysykööt lestissään" ajattelua vastaan alettiin kapinoida samalla tapaa kuin kuoleman hallitsevaa viikatevaltaakin.

Samoja "huonetaulu"-muistumia näen kuitenkin  yhä  vaikkapa suomalaisten perisynnin  kateuden suhteen. Kadehditaan omaa verrokkiryhmää, esimerksi naapurin uutta autoa, mutta kaukaa ihaillaan julkisuuden ihmisten elämäntyyliä. Se sallitaan, koska koetaan, että sellainen ei olisi omien mahdollisuuksien rajoissa.

Onnellisuus, niinkuin Roos alussa pohti, on pitkälti asennoitumisesta kiinni. Toisen onni ei ole minulta mitään pois, se on hyvä muistaa.

 

Takatalvi.

Tutkiessani maalausta, tarkastelen sen pinnoilla leikkiviä valoja ja varjoja. Ne korostavat, peittävät ja luovat tunnelmaa ja todentuntua.  Joskus taulut kylpevät valossa eikä varjoja huomaa lähes lainkaan. Joskus taulussa on vai yksi valopiste synkkien varjojen keskellä.

Oikeassa elämässä varjoihin harvemmin kiinnittää huomiota. Välillä ne ovat pitemmät, välillä päivän paistaessa kirkkaimmillaan ne piiloutuvat. Varjo seuraa kuitenkin aina mukanamme.


Lauantain vastaisena yönä kuu peittyi pilven taakse ja varjot valtasivat maan.
Tuona hetkenä Sinä lähdit pois. Ikuisiksi ajoiksi. 


Aamulla satoi puuterilunta.
 Tuli takatalvi.

Neuvoja meille naisille vuodelta 1952

Sain joululahjaksi vanhan Me naiset-lehden vuodelta 1952. Selatessani sitä, pohdin, miten paljon maailma oli tuosta ajasta muuttunut. Yhdessä artikkelissa keskusteltiin naisasiakkaista ravintoloissa. Me Naisten reportteri ystävättärensä kanssa  lähti kokeilemaan, miten naisiin ravintoloissa suhtauduttiin. Käytännössä he olivat tervetulleita vain yhteen helsinkiläisravintolaan.
Lehdessä oli myös juttu laillisesta ja laittomasta abortista. Kantaaottavia ja edistyksellisiä kirjoituksia omana aikanaan. Lehden slogan "Nykyaikaisen naisen nykyaikainen lukemisto" ei pettänyt.
 Muut otsikot sitten  kysyivätkin:  "Taantuuko kotirouva ?" (No ei tietenkään!),  ""Haluatteko olla kauniimpi kuin  olette?"( Toki!) ja "Tuetko miestäsi?" (Ette koskaan riittävästi).

Jälkimmäistä juttua luin aika huvittuneena. Sinä neuvottiin, miten nainen saattoi auttaa miestään eteenpäin elämässä esimerkiksi liehittelemällä tämän pomoa: "Useimmat vanhat herrat pitävät siitä, että nuori nainen antaa heidän lausua kohteliaisuuksia ja osoittaa heidän kykenevän vielä herättämään miehen mielenkiinnon...Voihan hän [johtaja] olla sinua paljon viisaampi, mutta et missään tapauksessa tyydy sanomaan vain" oh ja ah", jos hän yrittää keskustella jostain muusta kuin silmistäsi." Kodissa, johon miehesi pomon tuot, ei saa olla liikaa hienoja esineitä, muuten johtaja voi ajatella, "...että olet tuhlaavainen pikku kana, joka heittelee pienipalkkaisen miehen rahat ajattelemattomasti."

Toimittajan mukaan miehet ovat miehiä, jotka puhuvat ja päättävät tärkeistä asioista. Jos miehelläsi on meno tai hän haluaa viettää illan mieluummin muiden miesten seurassa, ei syy välttämättä ole sinun.  "Anna miesten keskustella, se on heidän tyylinsä." toimittaja neuvoo ja tekemäsi ruuan voit aina lämmittää huomenna uudestaan.
 Omaatuntoani hieman pisti, kun toimittaja kysyi: "Entä kun miehesi tule kotiin masentuneena, epäonnistuneen työpäivän jälkeen? Alatko torua häntä ja valitella hänelle omia vaivojasi? Vaikka sinun tekisi kuinka mieli uutta hattua tai kenkäparia, unohda jälleen itsesi!"
Miestä ei sovi myöskään vastustaa tai "kasvatatte miehestänne tohvelisankarin, joka menettää itsekunnioituksensa ja tarmonsa.."

Tärkeää oli luoda kodista paikka, jossa mies viihtyy. Ottaa mies lämmöllä vastaan, paistaa räiskäleitä -hänen lempiherkkuaan- ja muistaa aina kysyä häneltä "Kelpaanko näin?"
Toimittaja vastaa miehen puolesta: "Varmasti kelpaatte, kunnon pikkunainen, olettehan hänen ymmärtäväinen vaimonsa ja sellaisenaan aina hänelle mieleen."

Me Naiset 1952